Olen pohtinut viime aikoina kuvataiteen klassisten menetelmien vahvuuksia ja heikkouksia. Muutama artikkelikin on tullut kirjoitettua aiheesta lähi aikoina. Tässä kirjoituksessa pohdin aihetta lisää.
Mikä on klassinen metodi tai perinne?
Lopulta klassinen metodi on vähän epämääräinen käsite. Se voi tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa menetelmää, jota on käytetty vuosisatojen aikana klassisten taiteilijoiden koulutuksessa. Klassiseen perinteeseen kuuluu melkoinen kirjo erilaisia taiteilijoita, jotka käyttivät hyvin erilaisia menetelmiä. Yhdistävä nimittäjä kaikessa on sitoutuminen korkeaan laatuun ja käsityötaitoon.
Jos ajatellaan nykyajan klassisia ateljeita niin niissä käytetyt menetelmät on omanlaisensa tulkinta siitä miten kuvataidetta on perinteisesti opiskeltu, eikä yksikään nykyaikana toimiva koulu välttämättä vastaa absoluuttisen tarkasti menneiden vuosisatojen opiskelutapoja. Esimerkiksi monessa nykyajan ateljeessa, jotka ammentavat vaikutteensa ranskalaisesta traditiosta, opiskelu aloitetaan Bargue-kopioista. Mutta on sanottu, että Gerome ja Bargue valmistivat piirustuskurssikirjansa niitä varten, jotka vasta pyrkivät klassisen akatemian opiskelijoiksi. Näin ollen koulun, joka haluaisi opettaa Geromen ajan akateemiseen tyyliin, täytyisi Bargue-kopiot unohtaa ja aloittaa heti kipsiveistoksista. Darren Rousar noudattaakin tätä tapaa ja sanoo, että Bargue-kopiot kuuluvat ensisijaisesti lapsille. Tämä valaisee sitä, että yleiset standardit ovat nykyään matalammat kuin ennen.
Vaikka nykyaikaiset klassisesta perinteestä ammentavat koulut eivät kaikilta osin ehkä vastaa esikuviaan niin on niiden opetusmenetelmät silti varsin tehokkaita. Eikä Bargue-kopioimisen käyttö opetuksessa huono idea minun mielestäni ole. Kyse onkin ensisijaisesti siitä, että jos periaatteet ovat oikeat, syntyy hyvää jälkeä.
Klassisten menetelmien pragmaattinen dogmaattisuus
Vaikka pidän itseäni taiteilijana, joka tavallaan kuuluu klassisen perinteen jatkumoon ja sen ylläpitäjiin en silti ole puhdasoppiminen traditionalisti. Näen myös potentiaalisia ongelmia siinä jos taiteilija lukkiutuu liian tiukasti johonkin tiettyyn näkökulmaan.
Tiukka omistautuminen yhteen näkökulmaan on todella voimakas oppimisen tehokeino taiteen opiskelun alkuvuosina, mutta myöhemmin on tärkeää laajentaa näkökenttää. Yksi ilmeinen syy siihen miksi alussa rajoista on hyötyä on se, että silloin sisäistettävien asioiden määrä pysyy aisoissa. Aloittelijalle ei voi opettaa konsepteja ja tekniikoita, jotka ylittävät hänen ymmärryksensä. Perusteet täytyy ottaa ensin hyvin haltuun.
Kevin Murphy, jonka koulussa olen opiskellut realistista öljymaalausta kehottaa viisaasti oppilaitaan keskittymään täysillä hänen oppeihinsa ja rajoittamaan muiden tietolähteiden käyttöä. Tämä voi kuulostaa dogmaattiselta, mutta todellisuudessa se on pragmaattisuutta. Miten niin?
Yksi syy edellä mainitun yksinkertaisuuden lisäksi on se, että eri opettajat ja perinteet ovat keskenään ristiriitaisia asioita. Kyse ei ole siitä, että jonkun menetelmä olisi väärä ja toisen oikea, vaan kyse on siitä, että hyvään lopputulokseen voi päästä monella eri tavalla.
Monelle oppilaalle voi olla kuitenkin haasteellista käsitellä tätä ristiriitaista tietoa ja se johtaa vain hämmennykseen. Tai sitten oppilas alkaa yhdistellä toimintatapoja, jotka omassa kontekstissaan voivat toimia täydellisestä, mutta eivät toimi yhdessä.
Vasta sitten kun oppilas on saanut hyvän tuntumaan kuvataiteen tärkeimpiin perusperiaatteisiin ja hallitsee ne käytännössä, on hän valmiimpi käsittelemään erilaista tietoa.
Niinpä tietolähteiden rajoittaminen oppimisen alkukuukausina ja -vuosina on äärimmäisen hyödyllistä. Klassisessa taideopetuksessa onkin tyypillistä, että oppilaan sooloilua ei oikein suvaita. Luovuus astuu kuvaan mukaan vasta sitten kun osaaminen on kunnossa. Jos kuvataiteessa voisi tulla taitavaksi pelkällä luovalla intuitiolla niin opetusta ei tarvittaisi. Klassisten koulujen todellinen tai näennäinen dogmaattisuus on todella pragmaattista ja auttaa oppilaita kehittymään nopeammin. Siksi koulu, jossa opiskelussa on selvät sävelet voi tuottaa hyviä tekijöitä varsin lyhyessä ajassa, jopa vain vuoden opinnoilla.
Klassiset menetelmät ja tekniikat toimii. Siitä ei ole epäilystä, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö sittemmin olisi kehitetty myös muita vähintään yhtä toimivia tapoja harjoitella kuvataidetta.
Muita vaihtoehtoja
Olen oman taiteilijan uran aikanani soveltanut perinteisempiä harjoittelumenetelmiä kuten Bargue-kopioiden ja kipsiveistosten piirtämistä, mutta tämä on perustunut itsenäiseen opiskeluun.
Ohjatusti olen opiskellut öljymaalausta koulussa, joka ei tarkalleen ottaen ole klassinen, mutta klassisen lähisukulainen. Opiskelun alkuperäinen kaava oli käytännössä identtinen perinteisen tavan kanssa, jossa ensin harjoitellaan piirtämistä, sitten tehdään monokromaattisia maalauksia ja lopuksi maalataan täydellä väripaletilla. Harjoittelu tehdään havainnosta. Kevin Murphyn menetelmä poikkeaa klassisesta lähestymistavasta siinä, että osassa harjoitusmaalauksia käytetään mallina valokuvaa. Osa kuitenkin tehdään suorasta havainnosta perinteiseen tapaan. Tosin kyllähän klassisessakin perinteessä harrastetaan paljon litteästä tekemistä esimerkiksi silloin kun tehdään mestarikopioita.
Eräs nykyaikaisempi lähestymistapa, josta olen saanut vaikutteita on Mark Carderin maalausmetodi. En niinkään käytännön tasolla, vaan periaatteiden tasolla.
Jossain vaiheessa aloin myös tutustua impressionistiseen metodiin Paul Ingbretsonin ja Max Meldrumin oppien pohjalta. Minulla kävi hyvä tuuri ja eräs Meldrumin metodin opettaja ystävällisesti auttoi minua ymmärtämään menetelmää.
Olen lähestynyt klassista taidetta myös vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Osallistuin Odd Nerdrumin alaisuudessa opiskelleen maalarin Jan-Ove Tuvin Kitsch-maalauskurssille. Nerdrumin koulun lähestymistapa klassiseen taiteeseen on varsin epäakateeminen ja oppiminen perustuu aika pitkälle omaan kokeiluun ja opettajan palautteeseen. Tämä lähestysmistapa ei välttämättä sovi totaaliselle aloittelijalle, koska perusteet on helpompi oppia tarkemmin kontrolloiduissa olosuhteissa.
Nykyajan klassiset ateljeet ovat tehokkaita teknisen osaamisen kehittämisessä, mutta jotkut näissä kouluissa opiskelleet ovat kritisoineet niitä siitä, että taiteen tekemisen kerronnallista tai luovempaa puolta niissä ei opi. Se ei tosin välttämättä ole monen tällaisen koulun tarkoituskaan.
Venäläinen konstruktiivinen traditio tai muut konstrutkiivista metodia opettavat koulut ovat poikkeus tähän. Kyseessä on klassinen perinne, mutta näkökulma on erilainen kuin optisessa menetelmässä.
Konstruktiivinen lähestymistapa on vaikeampi oppia, mutta pitemmällä tähtäimellä se avaa taiteilijan eteen laajemman mahdollisuuksien kentän. Optinen metodi ei nimittäin suoranaisesti opeta muuta kuin tekemään taidetta havainnosta, kun taas konstruktiivinen opettaa rakentamaan uskottavia figuureja ja objekteja myös mielikuvituksesta. Tosin asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Konstruktiivinenkin metodi nojaa optiseen havainnointiin ja sitä harjoitellaan tekemällä taidetta havainnosta. Toisaalta optinen menetelmä kun sitä toistaa tarpeeksi paljon synnyttää vahvoja muistikuvia, joita voi hyödyntää kun tekee taidetta mielikuvituksesta.
Tärkeintä on löytää tapa harjoitella taidetta, joka palvelee parhaiten omia tavoitteita. Kaikki toimivat tavat perustuvat kuitenkin pohjimmiltaan samoihin perusperiaatteisiin. Nämä perusperiaatteet ovat muuttumattomia perustotuuksia, mutta muuten mitään yhtä ainoaa totuutta ei ole. Taiteellista osaamista voi kehittää erilaisilla menetelmillä.
Terveisin,
Okulaarinen tieteilijä
Kommentarer