Taide ja todellisuus: Caravaggio ja Damaskoksen ihme
- Tuomas Tuimala
- 15 tuntia sitten
- 11 min käytetty lukemiseen
Päivitetty: 6 tuntia sitten
Caravaggio (Michelangelo Merisi da Caravaggio, 1571–1610) maalasi teoksen Paavalin kääntyminen noin vuosina 1600–1601 osana Santa Maria del Popolon kirkon Cerasin kappelin sivualttaritauluja. Tilaajana toimi paavin rahastonhoitaja Tiberio Cerasi. Ennen lopullisen version valmistumista Caravaggio maalasi aiheen myös ensimmäisessä monihahmoisemmassa sommitelmassa, joka hylättiin ja korvattiin nykyisin paremmin tunnetulla yksinkertaisemmalla teoksella.
Maalauksessa Caravaggio kuvaa hetkeä, jolloin Saul Tarsolainen — myöhemmin tunnettu Paavalina — kokee ilmestyksen matkallaan Damaskokseen ja kaatuu maahan sokaistuna kirkkaasta valosta. Teos esittää ratkaisevan käännekohdan: hetken, jolloin Saul saa yliluonnollisen kutsun ryhtyä kristinuskon sanansaattajaksi.
Caravaggion tyyli, joka tunnetaan dramaattisesta chiaroscuro-valaistuksesta — voimakkaasta valon ja varjon kontrastista — korostaa tilanteen henkistä jännitettä ja pysäyttävää voimaa. Valon lähdettä ei kuvata näkyvästi, vaan kirkas valo vaikuttaa epäsuorasti, keskittyen Saulin kokemukseen.
Teoksen sommittelu korostaa hengellistä kokemusta ja nöyryyden teemaa: Saul makaa avuttomana maassa, hevonen kohoaa rauhallisena hänen ylleen, ja kohtauksen tunnelma välittää sekä pyhyyden että hämmennyksen. Maalauksen ratkaisut antavat vaikutelman, että Paavalin muutos ei ollut hänen omien ponnistelujensa tulosta, vaan seurausta yliluonnollisesta puuttumisesta hänen elämäänsä.
Vaikka teos on taiteellisesti vaikuttava ja emotionaalisesti latautunut, sen raamatullinen ja historiallinen tarkkuus ei ole täydellinen — mikä on tyypillistä ajan uskonnolliselle taiteelle. Apostolien teoissa hevosta ei mainita lainkaan; kun taas Caravaggion teokseen se on lisätty.
Paavalin tausta ja kääntyminen
Saul Tarsolainen, myöhemmin tunnettu nimellä Paavali, oli 1. vuosisadan alkupuolen historiallinen hahmo, jonka elämä ja dramaattinen muutos ovat hyvin dokumentoituja varhaisessa kristillisessä kirjallisuudessa. Apostolien tekojen mukaan Saul oli läsnä Stefanoksen, ensimmäisen kristityn marttyyrin, kivittämisessä ja hyväksyi hänen surmaamisensa. Sen jälkeen Saul ryhtyi kiivaasti vainoamaan Jeesuksen seuraajia (Ap.t. 7:58–8:3).
Saul oli farisealainen juutalainen, joka uskoi toimivansa Jumalan tahdon mukaisesti pyrkiessään hävittämään Nasaretilaisen liikkeen. Hänen omien kirjeidensä ja Apostolien tekojen mukaan hän matkasi Jerusalemista Damaskokseen, mukanaan ylipappien valtakirjat, joiden nojalla hän aikoi pidättää ja tuoda kristityt oikeuden eteen (Ap. t. 9:1–2; Gal. 1:13–14).
Paavali kuvailee itse itseään seuraavasti:
”Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen.” (Gal. 1:13, KR92)
Kaikki kuitenkin muuttui yhdessä hetkessä Damaskoksen tiellä. Apostolien tekojen yhdeksännessä luvussa kerrotaan, kuinka kirkas valo sokaisi hänet ja hän kuuli äänen huutavan:
”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” (Ap. t. 9:4)
Kun hän kysyi: "Kuka olet, Herra?", hän sai vastauksen: "Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat." Saul tunnisti, että hän oli kohdannut ylösnousseen Kristuksen. Näyn seurauksena hän sokeutui hetkellisesti ja joutui jatkamaan matkaansa Damaskokseen toisten taluttamana.
Kolmen päivän kuluttua Ananias-niminen Jeesuksen seuraaja sai Jumalalta näyn, meni Saulin luo, rukoili hänen puolestaan, ja hänen näkönsä palautui. Saul kastettiin ja alkoi välittömästi julistaa, että Jeesus on Messias ja Jumalan Poika.
Kääntymyskertomuksen mukaan Paavali myöhemmin matkusti Jerusalemiin, missä hän tapasi Pietarin ja muita apostoleja, oppien lisää Jeesuksen opetuksista ja tehtävästä. Tämän jälkeen hänestä tuli varhaiskristillisen liikkeen tärkeä sanansaattaja erityisesti Galatian alueella, ja myöhemmin hän levitti sanomaa laajalti Aasian ja Euroopan kaupungeissa, perustaen monia seurakuntia.
Monet tutkijat – myös kriittiset – pitävät Paavalin elämänmuutosta poikkeuksellisena ilmiönä. Historian valossa hänen äkillinen kääntymyksensä ja elämänsuuntansa täydellinen muutos eivät saa riittävää selitystä ilman merkittävää kokemuksellista tapahtumaa. Kristillinen perinne näkee tämän tapahtuman kirjaimellisena ilmestyksenä ylösnousseelta Kristukselta. Naturalistisia teorioita suosivat tutkijat yrittävät sen sijaan löytää luonnollisia selityksiä. Kaikki ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että jotain erikoista tapahtui Saulille.
Paavalin historiallisuus ja kirjeet
Paavali tunnetaan paitsi merkittävänä varhaiskristillisen liikkeen johtajana myös Uuden testamentin aikaisimpien kirjallisten todistusten tekijänä. Hänen nimeään kantavat kirjeet muodostavat keskeisen osan Uuden testamentin alkupuolen aineistosta ja tarjoavat ainutlaatuisen ikkunan ensimmäisen sukupolven kristittyjen uskoon ja elämään.
Moderni raamatuntutkimus tunnustaa seitsemän kirjettä lähes yksimielisesti aidosti Paavalin kirjoittamiksi: Roomalais-, 1. ja 2. Korinttilais-, Galatalais-, Filippiläis-, 1. Tessalonikalais- ja Filemonin kirjeet. Näiden kirjeiden ajoitus sijoittuu 50–60-luvuille jaa., eli vain noin 10–20 vuotta Paavalin kääntymyskokemuksen jälkeen.
Muut Paavalin nimiin liitetyt kirjeet – kuten Kolossalaiskirje, Efesolaiskirje, 2. Tessalonikalaiskirje sekä 1. ja 2. Timoteuskirje ja Tituksen kirje – ovat tutkijoiden keskuudessa kiistanalaisempia. Joidenkin tutkijoiden mukaan osa näistä kirjeistä saattaa olla pseudepigrafisia, eli ne olisi laadittu myöhemmin Paavalin nimeä hyödyntäen. Tämä jää kuitenkin todistamattomaksi hypoteesiksi: mitään suoraa näyttöä asiasta ei ole.
On täysin mahdollista, että kaikki Paavalin nimeä kantavat kirjeet ovat autenttisia, varsinkin kun niiden sisällöt, teemat ja tyyli voidaan monin paikoin ymmärtää myös Paavalin elämäntilanteen ja mahdollisen sihteerien käytön kautta.
Muoto- ja sanastolliset erot voidaan hyvin selittää sillä, että Paavali kirjoitti eri aikoina, erilaisiin tilanteisiin ja mahdollisesti eri avustajien välityksellä, mikä oli tavallinen käytäntö antiikin kirjeenvaihdossa. Myös kirjeiden sisällöt ja teologiset painotukset ovat kokonaisuutena linjassa Paavalin tunnetun opetuksen kanssa. Lisäksi varhaiskristillinen traditio — jo 100-luvun puolivälistä lähtien — todistaa yksimielisesti näiden kirjeiden paavalilaisesta alkuperästä. Näin ollen väite, että kaikki Paavalin kirjeet olisivat aitoja, on hyvin perusteltu vaihtoehto.
Oli miten oli, Paavalin kirjeistä juuri seitsemän kirjettä tarjoavat 'tieteellisesti' vankan ja varhaisen todistuksen Paavalin opetuksista ja henkilökohtaisesta kokemuksesta. Joten vaikka ottaisimme skeptisemmän linjan niin meillä on runsaasti arvokasta todistusaineistoa käytettävissä.
Paavali viittaa useissa kohdin kirjeitään omiin kokemuksiinsa. Esimerkiksi Galatalaiskirjeessä hän kertoo vierailleensa kolmen vuoden kuluttua kääntymyksestään Jerusalemissa, jossa hän tapasi Pietarin ja Jaakobin, "Herran veljen" (Gal. 1:18–19). Tämä maininta on merkittävä, sillä se asettaa Paavalin suoraan yhteyteen Jeesuksen läheisimpien seuraajien kanssa ja ankkuroi hänen todistuksensa historialliseen kontekstiin.
Varhaisin tunnettu käsikirjoitus, joka sisältää Paavalin kirjeitä, on niin sanottu P46-papyrus, joka ajoitetaan 200-luvun alkuun. Se sisältää osuuksia muun muassa Roomalais- ja 2. Korinttilaiskirjeestä. Tällaiset löydöt vahvistavat, että Paavalin kirjeitä kopioitiin ja levitettiin varsin nopeasti niiden alkuperäisen kirjoittamisen jälkeen – ja että hänen opetuksensa olivat keskeisessä asemassa jo varhaisessa kristillisessä yhteisössä.
Paavali oli aktiivisesti yhteydessä seurakuntiin, joita hän oli perustanut tai joissa hän oli vaikuttanut. Hänen kirjeensä olivat vastaus ajankohtaisiin kysymyksiin, rohkaisun ja opetuksen välineitä, mutta samalla ne tarjoavat meille arvokasta tietoa Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta jo noin kymmenen vuoden sisällä itse tapahtumista.
Siksi Paavalin kirjeet eivät ole vain teologisia asiakirjoja – ne ovat historiallisia dokumentteja, jotka heijastavat varhaisen kristinuskon syntyä, sisäistä dynamiikkaa ja keskeisiä uskonkohtia tavalla, jota mikään muu antiikin kirjallisuus ei kykene tarjoamaan.
Kuten kuvat osoittavat näitä Paavalin kirjeitä voi lukea kuka tahansa koineekreikkaa osaava suoraan varhaisimmista löydetyistä käsikirjoituksista tai niistä tehdyistä transkriptioista. INTF Manuscript workspace on erinomainen tietokanta tällaiseen tutkimustyöhön, mutta käsikirjoituksia transkriptioineen on myös painettu kirjoiksi. Tässä pari esimerkkiä omasta kirjahyllystäni:
Tällainen tutkimustyö on erinomainen keino konkretisoida näitä asioita itselle ja muillekin. Raamatun kirjoitukset eivät ole vain joitain epämääräisiä muinaisia legendoja, vaan merkittäviä historiallisia dokumentteja, joita voi omin silmin lukea, ei vain käännettyinä vaan suoraan muinaisista käsikirjoituksista.
Paavalin kirjeet muodostavat ainutlaatuisen ja varhaisen dokumenttiketjun ensimmäisen sukupolven kristillisestä uskosta ja kokemuksesta.
Paavalin muutoksen selitykset
Paavalin elämänmuutos on historian saatossa herättänyt runsaasti pohdintaa. Miten fanaattinen vainooja muuttui yhdessä hetkessä intohimoiseksi Kristuksen ylösnousemuksen julistajaksi? Erilaisia teorioita on esitetty tämän selittämiseksi.
Jotkut tutkijat ovat ehdottaneet psykologisia selityksiä. On esitetty, että Paavali olisi saattanut kokea esimerkiksi epileptisen kohtauksen, voimakkaan emotionaalisen kriisin tai hallusinaation, jossa hän kuvitteli näkevänsä Jeesuksen. Toiset ovat ehdottaneet, että syvä syyllisyys tai sisäinen ristiriita olisi voinut altistaa hänet kokemaan voimakkaan hengellisen elämyksen.
Kuitenkin nämä selitykset kohtaavat vakavia haasteita. Paavalin muutos ei ollut pelkkä henkilökohtainen kääntymyskokemus – se oli kokonaisvaltainen maailmankuvan mullistus, joka johti välittömään ja määrätietoiseen toimintaan. Hän ei vetäytynyt hiljaiseen mietiskelyyn, vaan lähti aktiivisesti levittämään sanomaa ylösnousseesta Kristuksesta – valmiina kohtaamaan vastustusta, kärsimystä ja lopulta marttyyrikuoleman.
Lisäksi hänen todistuksensa liittyy objektiivisiin piirteisiin, joita pelkällä sisäisellä kokemuksella on vaikea selittää: muutkin näkivät valon ja kuulivat äänen Damaskoksen tiellä (Ap. t. 9:7), vaikka he eivät ymmärtäneet sanoja. Tämä viittaa siihen, että tapahtuma ei ollut pelkästään Paavalin mielen sisäinen ilmiö.
1700-luvun kirjailija ja juristi Lordi Lyttelton tutki Paavalin kääntymystä kriittisesti ja päätyi toteamukseen, joka on säilyttänyt painoarvonsa apologeettisessa keskustelussa:
"Paavalin kääntyminen oli aitoa. Ei ole olemassa järkevää selitystä näin radikaalille muutokselle muuta kuin se, että Paavali todella kohtasi ylösnousseen Kristuksen Damaskoksen tiellä."(Lordi Lyttelton, Observations on the Conversion and Apostleship of St. Paul)
Toisin sanoen: Mikään yksittäinen psykologinen ilmiö tai sisäinen kokemus ei riitä selittämään Paavalin elämän täyskäännöstä. Lisäksi Paavalin myöhempi johdonmukainen elämäntyö, teologinen selkeys ja uhrautuva palveluasenne vahvistavat vaikutelmaa, ettei kyse ollut harhasta tai hetkellisestä psykologisesta häiriöstä.
Näin Paavalin kääntymys muodostuu yhdeksi vahvimmista yksittäisistä historiallisista tapauksista, jotka tukevat ylösnousemusväitteen uskottavuutta. Lytteltonin analyysin mukaan kristinuskon alku juontaa juuri siitä todellisuudesta, että Jeesus Nasaretilainen nousi kuolleista – ja Paavalin muutos on tästä yksi näkyvin ja vakuuttavin esimerkki.
Ylösnousemuksen silminnäkijät
Varhaiset kristilliset lähteet kertovat monista yksilöistä ja ryhmistä, jotka väittivät nähneensä Jeesuksen elossa kuolemansa jälkeen. Evankeliumit kuvaavat, kuinka esimerkiksi Magdalan Maria, muut naiset ja Pietari kohtasivat tyhjän haudan ja kokivat Jeesuksen ilmestymisen (Matt. 28; Mark. 16; Luuk. 24; Joh. 20–21). Näiden kertomusten mukaan ylösnousemus ei ollut pelkkä yksittäisten henkilöiden kokemus, vaan laajasti jaettu havainto.
Paavali, jonka kirjoitukset ovat Uuden testamentin varhaisimpia, täydentää tätä kuvaa 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvussa. Hän listaa useita ylösnousemusilmestyksiä:
Jeesus ilmestyi Keefakselle (Pietarille),
sitten kahdelletoista,
sen jälkeen yli viidellesadalle veljelle yhtä aikaa,
sitten Jaakobille,
ja lopuksi Paavalille itselleen.
(1. Kor. 15:5–8)
Tämä luettelo on merkittävä monesta syystä. Ensinnäkin se osoittaa, että ylösnousemusväite ei perustunut yhden tai kahden henkilön kertomukseen, vaan laajaan joukkoon todistajia. Erityisen huomionarvoista on maininta yli viidestäsadasta ihmisestä, jotka Paavalin mukaan näkivät Jeesuksen samanaikaisesti. Lisäksi hän toteaa, että "useimmat heistä ovat vielä elossa" (1. Kor. 15:6), mikä viittaa siihen, että väitteen paikkansapitävyys olisi voitu periaatteessa tarkistaa.
Nämä maininnat heijastavat myös varhaisen kristillisen seurakunnan käsitystä: kyseessä eivät olleet vain yksityiset hengelliset kokemukset, vaan tapahtumat, joita pidettiin historiallisesti todellisina ja vahvistettavissa olevina.
Erityisen mielenkiintoinen on maininta Jaakobista, Jeesuksen veljestä. Jaakobia kutsuttiin ”Herran veljeksi”, ja Paavali mainitsee hänet erityisesti Galatalaiskirjeessä apostolien joukossa (Gal. 1:19). Evankeliumien mukaan Jeesuksen veljet eivät aluksi uskoneet häneen (Joh. 7:5), mutta myöhemmin Jaakobista tuli Jerusalemin seurakunnan johtohahmo. Tämä oli asema, jonka hän omaksui vasta ylösnousemuskokemuksen jälkeen.
Näiden lähteiden yhteinen viesti on selvä: useat eri henkilöt – yksilöinä ja ryhmissä – uskoivat nähneensä Jeesuksen elossa hänen kuoleman jälkeen. Tämä laaja ja yhtenäinen todistusaineisto muodostaa ylösnousemusväitteen historiallisen ytimen.
Yli 500 ihmisen ryhmäkokemus (1. Kor. 15)
Eräs ylösnousemuksen vahvimmista varhaishistoriallisista todisteista löytyy 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvusta. Tässä Paavali esittää tiiviin mutta merkittävän yhteenvedon ylösnousemusilmestyksistä:
”Hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois.Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin....”(1. Kor. 15:5–8)
Maininta yli viidestäsadasta samanaikaisesta todistajasta on ainutlaatuinen varhaiskristillisessä kirjallisuudessa. On täysin mahdollista, että Jeesus ilmestyi Galilean maaseudulla laajalle joukolle seuraajiaan – ehkäpä juuri siitä on kyse Matteuksen evankeliumin kuvauksessa, jossa kerrotaan Jeesuksen tapaamisesta suuremman ihmisjoukon kanssa (Matt. 28:16–17).
Paavali tekee erityisen huomionarvoisen lisäyksen: hän toteaa, että "useimmat heistä ovat vielä elossa". Tämä viittaa siihen, että väitteet Jeesuksen ilmestymisestä eivät olleet pelkästään varhaiskristittyjen sisäistä vakuuttuneisuutta, vaan periaatteessa tarkistettavissa olevia. Aikalaiset olisivat voineet kysyä suoraan niiltä, jotka väittivät nähneensä Jeesuksen.
Psykologian näkökulmasta tällainen ryhmäkokemus on erityisen merkittävä. Yli viidensadan ihmisen samanaikainen ja johdonmukainen kokemus – jossa he eivät vain koe yksilöllisiä näkyjä, vaan kokevat yhdessä saman multisensorisen tapahtuman – on ilmiö, jota ei tunneta normaalista psykologisesta ilmiömaailmasta. Hallusinaatiot ovat luonteeltaan yksilöllisiä: ihmiset voivat kyllä samanaikaisesti nähdä erilaisia hallusinaatioita, mutta eivät jaettua, yhtenäistä tapahtumaa, jossa esimerkiksi sekä näkö että kuulo- tai tuntoaistimukset ovat samansisältöisiä. Tämän vuoksi tällaisen suuren ryhmän yhteinen todistus muodostaa poikkeuksellisen vahvan haasteen kaikille puhtaasti luonnollisille selityksille ylösnousemusväitteelle.
Kysymys kuuluu: Miten tällainen laaja, yhtenäinen kokemus voidaan parhaiten selittää? Kristillisen uskon mukaan vastaus on yksinkertainen ja mullistava: Jeesus todella nousi kuolleista ja ilmestyi seuraajilleen.
Massahallusinaatioiden epäuskottavuus
Hallusinaatiot tunnetaan psykiatriassa ja psykologiassa yksilöllisinä ilmiöinä. Ne voivat johtua esimerkiksi psykoosista, unihäiriöistä, äärimmäisestä stressistä tai päihteiden vaikutuksesta. Kuitenkaan tieteellisessä kirjallisuudessa ei tunneta yhtään dokumentoitua tapausta, jossa suuri joukko ihmisiä olisi samanaikaisesti kokenut täsmälleen saman hallusinatorisen ilmestyksen — erityisesti selvästi määriteltävän henkilöhahmon muodossa.
Psykologian tutkimus tuntee massapsykoosin ilmiöitä, joissa esimerkiksi fyysiset oireet (kuten huimaus tai sekavuus) voivat levitä ryhmässä. Näissä tapauksissa kyse on kuitenkin yksilöllisistä reaktioista, ei jaetuista yksityiskohtaisista aistimuksista.
Jeesuksen ylösnousemuksen tapauksessa ongelmana on juuri kokemuksen laatu: väitetään, että useat sadat ihmiset näkivät ja tunnistivat saman henkilön — Jeesuksen — ja kokivat hänen puhuvan ja ilmestyvän heille. Tällainen tarkasti koordinoitu ja yhtenäinen kokemus ylittää tunnetut psykologiset ja neurologiset mekanismit.
Lisäksi: jos yli viidensadan ihmisen kokemus olisi ollut harha, olisi odotettavissa, että ainakin osa kokijoista olisi myöhemmin kiistänyt tapahtuneen tai antanut ristiriitaisia kuvauksia. Paavalin viittaus siihen, että ”useimmat heistä ovat vielä elossa” (1. Kor. 15:6), kertoo, että hänen aikalaisensa olisivat voineet vapaasti tarkistaa ja haastaa tämän väitteen, mutta mitään laajamittaista kiistämistä ei historiallisista lähteistä tunneta.
Näin ollen psykologiset hypoteesit, jotka edellyttävät samanaikaista, koordinoitua massahallusinaatiota, näyttäytyvät äärimmäisen epäuskottavina kahdesta syystä:
a) Hallusinaatiot ovat normaalisti yksilöllisiä, eivät jaettuja kollektiivisia kokemuksia.
b) Suuren ryhmän johdonmukainen kokemus ei vastaa massahysterian tunnettua luonnetta, jossa oireet ovat yksilöllisiä ja vaihtelevia, eivät identtisiä ja täsmällisiä.
Kristillisen varhaistradition väite Jeesuksen ylösnousemusilmestyksistä pysyy siis psykologisesti ja historiallisesti vahvana haasteena luonnollisille selityksille.
Mutta entä Fatiman tapaus?
Skeptikot vetoavat toisinaan Fatiman ilmestykseen vuodelta 1917 esimerkkinä mahdollisesta "joukkohallusinaatiosta". Portugalin Fatimassa tuhannet ihmiset raportoivat nähneensä taivaalla erikoisia valoilmiöitä, joita on kutsuttu "auringon tanssiksi". Kuitenkin havaintojen yksityiskohdat vaihtelivat huomattavasti: osa näki liikkuvan auringon, osa vain väreilevää valoa, ja osa ei havainnut mitään poikkeavaa. Kokemukset olivat siis subjektiivisia ja keskenään ristiriitaisia.
Tämä eroaa olennaisesti siitä, mitä Paavali kuvaa 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvussa. Siinä hän viittaa yli viidensadan ihmisen samanaikaiseen ja yhtenäiseen kokemukseen ylösnousseesta Jeesuksesta — ei epämääräisestä valolmiöstä, vaan elävästä henkilöstä, joka oli tunnistettavissa ja jonka kanssa voitiin kommunikoida. Psykologian näkökulmasta hallusinaatiot ovat luonteeltaan yksilöllisiä, eivät kollektiivisesti identtisiä kokemuksia.
Fatiman lisäksi historiassa tunnetaan muitakin suuria kokemuksia, kuten Zeitounin ilmiö Egyptissä (1968–1971), joissa ihmiset ovat väittäneet nähneensä yliluonnollisia valoilmiöitä. Näissäkin tapauksissa havaintojen sisältö vaihtelee merkittävästi, kokemukset ovat subjektiivisia, ja ne eroavat selvästi siitä, mitä varhaiset kristityt raportoivat Kristuksen ylösnousemuksesta. Yhteistä Fatiman kaltaisille tapauksille on juuri kokemusten hajanaisuus ja tulkinnanvaraisuus.
Näin ollen Fatiman ja vastaavien ilmiöiden vertailu ei tarjoa uskottavaa rinnakkaistapausta 1. Korinttilaiskirjeen 15:n kuvaamalle varhaiselle ja yhtenäiselle todistukselle. Ylösnousemusväite pysyy poikkeuksellisena historiallisena ilmiönä vailla suoraa vertaistapausta.
Ylösnousemus – eheä ja kattava selitys
Kun kaikki todisteet kootaan yhteen, Jeesuksen ylösnousemus nousee esiin johdonmukaisimpana ja kattavimpana selityksenä Paavalin kääntymiselle ja varhaisten silminnäkijöiden kokemuksille.
Jos Jeesus todella nousi kuolleista ja ilmestyi elävänä useille seuraajilleen, tämä selittää uskottavasti koko varhaisen kristillisen liikkeen syntymisen: Paavalin äkillisen ja radikaalin muutoksen, opetuslasten rohkeuden kohdata vainot, ja heidän vakaan todistuksensa, joka perustui konkreettiseen kokemukseen – ei toiveajatteluun tai filosofiseen kehittelyyn.
Vastaavasti vaihtoehtoiset teoriat – kuten hallusinaatiot, massapsykoosit tai opetuslasten juonittelema salaliitto – eivät pysty uskottavasti yhdistämään kaikkia olennaisia tosiasioita yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Hallusinaatioteoriat kaatuvat ryhmäkokemusten ja skeptikoiden kääntymysten edessä. Salaliittoteoriat puolestaan ovat ristiriidassa opetuslasten kärsimyksen ja vilpittömyyden kanssa.
Kristillinen liike syntyi siitä tositapahtumasta, että Jeesus Nasaretilainen nousi konkreettisesti kuolleista.
Ylösnousemus tarjoaa ainoan selityksen, joka:
Selittää Paavalin kääntymisen, vaikka hän alun perin vastustivat Jeesuksen seuraajia. (Se selittää myös muiden skeptikkojen kuten Jaakobin kääntymisen)
Selittää opetuslasten äkillisen rohkeuden ja valmiuden kärsiä ja kuolla todistuksensa puolesta.
Selittää varhaisten seurakuntien nopean kasvun ja ylösnousemususkon keskeisen aseman varhaiskristillisyydessä.
Ei vaadi epäuskottavia lisäoletuksia, kuten kollektiivisia hallusinaatioita tai laajaa petosta.
Siksi ylösnousemus ei ole vain teologinen väite – se on myös historiallisesti järkevä johtopäätös, joka kykenee parhaiten yhdistämään kaikki tiedossamme olevat tosiasiat johdonmukaiseksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.
Yhteenveto
Caravaggion maalaus Paavalin kääntyminen vangitsee taiteen keinoin yhden kristinuskon suurista käännekohdista: Saulus Tarsolaisen dramaattisen muutoksen Kristuksen vihollisesta hänen sanansaattajakseen. Tämä tapahtuma ei ole pelkkä myyttinen kertomus, vaan historiallisesti hyvin dokumentoitu ilmiö. Paavali on yksi Uuden testamentin parhaiten todistetuista henkilöistä, ja hänen laajasti autenttisiksi tunnustetut kirjeensä (Roomalaiskirje, 1–2 Korinttilaiskirje, Galatalaiskirje, Filippiläiskirje, 1. Tessalonikalaiskirje ja kirje Filémonille) muodostavat keskeisen osan varhaiskristillistä lähdeaineistoa.
Paavalin äkillinen ja perusteellinen elämänmuutos, hänen vahva todistuksensa ilmestyksestä sekä se, että hän oli valmis kärsimään ja kuolemaan uskonsa puolesta, viittaavat siihen, että hän todella koki kohdanneensa ylösnousseen Jeesuksen. Tätä tulkintaa tukevat myös muut silminnäkijät: Pietari, Jaakob ja yli 500 muuta henkilöä, jotka todistivat nähneensä Jeesuksen elossa kuoleman jälkeen sekä kokeneensa tyhjän haudan löydön
Vaihtoehtoiset psykologiset tai hallusinaatioon perustuvat teoriat eivät pysty tyydyttävästi selittämään tätä kokonaisuutta: yksilölliset hallusinaatiot eivät selitä laajoja ryhmäkokemuksia, skeptikkojen kääntymyksiä tai historiallisia vaikutuksia. Näin ollen Jeesuksen ylösnousemus tarjoaa eheimmän ja kattavimman selityksen varhaiskristillisen liikkeen syntyyn ja Paavalin kääntymykseen.
Historiallisesta näkökulmasta katsottuna ylösnousemus ei ole vain mahdollinen, vaan myös uskottavin johtopäätös niistä tosiseikoista, jotka ovat säilyneet kirjallisten ja historiallisten lähteiden kautta. Ja edelleen tänään, miljoonat ihmiset kokevat omakohtaisesti sen todellisuuden, että Jeesus Kristus elää.
Terveisin,
Okulaarinen tieteilijä
